sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Joulu Australiassa: same same but different

Mitä tulee, kun otetaan joulun perusjutut ja siirretään ne hellelukemiin? No jotain aika tosi huikeeta! Tältä näytti siis jouluni tiivistetysti:

[x] Yhdessäoloa
[x] Joululauluja
[x] Joulukuusi
[x] Suklaaähky
[x] Liikaa ruokaa noin ylipäätään
[ ] Lunta
[ ] Joulupukin kuumalinja
[x] Kylmää kaljaa bikinit päällä
Keskustan joulukuusi....

Tämä oli mulle neljän vuoden sisällä kolmas joulu, jonka vietän poissa kotoa. Joulun olemassaolon on siis enemmän tai vähemmän unohtanut. Kaupungissa on toki ollut massiiviset joulukoristeet jo lokakuussa saapumisestani lähtien, mutta on ollut todella vaikea asennoitua siihen että on joulukuu (tosin mitä olen kuullut ei se joulumaisema taida sen kummoisempi Suomessakaan olla?). Eipähän ainakaan ole mitään stressiä, enkä missään vaiheessa pahemmin ajatellut miten aion pyhät viettää. Onneksi ei tarvinnutkaan, sillä päätettiin järjestää kunnon joulubileetpäivällinen täällä hostellilla. Satunnaiset matkailijat ovat nimittäin ilmeisesti asettuneet hiljentymään joulun viettoon, joten hostellissa on ollut lähes pelkästään meitä long term -asukkaita.
...Ja meidän joulukuusi :D

Jälkeenpäin olen kyllä hyvin vaikuttunut millainen tilaisuus saatiin tän sekalaisen porukan kanssa aikaan. Kerättiin kaikilta pieni kolehti, ja ruokalistalla oli esimerkiksi italialaisten risottoja, saksalaista Spätzleä ja australiasta jälkkäriä pavlovaa. Mun keittiötaidot on täällä yleinen vitsin aihe ("taasko sä syöt tota samaa mössöä!?") joten edustin Suomea ruokapuolella pilkkomalla tomaatit, sipulit ja kesäkurpitsat. Tunnelma oli eniten kohdallaan, kun uhrasin kokkaustaidottomana paikkani autossa ruokakauppareissulla, jäin ottamaan aurinkoa ja odottamaan muita. Aikamoiset flashbackit lapsuudesta kun odotti joulupukkia, joka ei ikinä tuntunut saapuvan. Porukalla siis meni lähikaupassa noin 3,5 tuntia.
Jee sain pomoilta suklaata!
Sitten laitettiin radiosta raikaamaan Mariah Careyn All I want for Christmas is you ja alettiin kokkailemaan. Samalla laittauduttiin tyttöjen kanssa näteiksi. Jossain vaiheessa Mariah Carey vaihtui kitarajamitteluun ja porottava aurinko lämpöiseen iltaan. Juteltiin kaikkien erilaisista joulutraditioista ja naurettiin hirveästi.

Valitettavati illasta ei ole sen enempää julkaisukelpoista kuvamateriaalia. Oli kyllä niin kiva päivä! Asiaan kuului tietenkin seuraavana aamuna syödä aamiaiseksi tähteeksi jäänyttä jälkkäriä sulaneen jäätelön kanssa ja maata myöhemmin suklaakoomassa leffoja katsellen.

Myöhäiset jouluterveiset täältä!

Onko joku muu kellä oli vähän erilainen joulu?

tiistai 15. joulukuuta 2015

On niin helppoo olla onnellinen

Käsi pystyyn, jos sinua otti päähän tänään joku asia. Me suomalaiset olemme tunnetusti melankoliaan ja pessimismiin taipuva kansa. Liian usein tulee itsekin mietittyä kaikkia asioita, jotka ovat huonosti. En tiedä onko tää aurinko ja rennot aussit pehmentänyt mun pään, mutta viime aikoina olen saanut itseni kiinni positiivisista ajatuksista. Useinkin. Miten onnekas olenkaan, kun kaikki on järjestynyt täällä niin hyvin. Yksin matkustaessa mahdolliset vastoinkäymiset korostuvat, mutta onneksi ei ole pahemmin sellaisia tarvinnut kärsiä. KOPKOP. Laitetaan siis hyvä kiertämään ja tässä vähän listaa asioista, jotka on nyt hyvin.

Kaksi mukavaa työpaikkaa
Tosiaan kuten aiemmin mainitsinkin, reppureissaajia on täällä mahdollista työnantajien puolesta kohdella kuin roskaa, sillä työnhakijoita on niin paljon. Samasta syystä ei ole mitenkään itsestäänselvää ylipäätään saada mitään duunia. Kuten aikaisemmin kerroin työstäni hostellilla pidän aivan sairaasti, mutta olen alkanut myös viihtymään kahviladuunissani. Ilon aihe on myös, ettei tasapainottelu kahden paikan välillä ole tähän mennessä ollut mitenkään raskasta, koska tunnit asettuvat niin kivasti ja niitä on täsmälleen sopiva määrä. Päinvastoin tuntuu että energiaa on vapaa-aikanakin hirveästi! Lisäksi tulen työkavereiden ja pomojeni kanssa erinomaisesti toimeen. Työ yleensäkin vie niin paljon tunteja arjesta, niin tuntuu lottovoitolta ettei elämä ole minuuttien laskemista vapaapäivään.

Yksi mukava koti
Olen tässä vuosien varrella majoittunut jos jonkinmoisen katon alla ja myös jakanut elintilani aika monenlaisten tyyppien kanssa. Esimerkiksi vaihdossa Wienissä tähdet eivät olleet niin hyvässä asennossa, vaan päädyin jakamaan huoneen (kyllä, huoneen ei asuntoa) vähän pimeän ranskalaisen tytön kanssa. Tyyppi oli myös vaihdossa, mutta puhui kirjaimellisesti aamusta iltaan ja illasta aamuun poikkiksensa kanssa skypessä. Ja poikkis oli myös Shanghaissa vaihdossa, wtf, tosi kiva kokemus varmaan kummallekin. Mutta niin, vaihdon lopussa olin asumusjärjestelyn suhteen ihan hermoraunio.  Kyllä ihminen kuitenkin tarvitsee omaa tilaa edes joskus vaikka olisi kuinka kerran-elämässä tilanne ja aina kun olin kotona tunsin oloni kolmanneksi pyöräksi jonkin pariskunnan kotona, kiusallista. Niinpä ajatus hostellielämästä pelotti. Täällä kuitenkin olen viihtynyt ihan sairaan hyvin ja tuntuu aidosti kodilta. Asiaan vaikuttaa varmasti se, että tilaa hengailla on enemmän kuin se pieni kämppä, Samoin kun suurin osa ihmisistä tulee ja menee, on ihmisjoukon keskellä helpompi olla "omassa" rauhassa, kun ahdistavassa tilanteessa, kun jakaa muutaman neliön jonkun toisen kanssa.

Monta mukavaa ihmistä ympärillä
Kun Suomessa kerroin lähteväni matkustamaan yksin, monet ihmettelivät, enkö tule yksinäiseksi. Voin kertoa, että yksinäisempi olin silloin kun asuin yksin Suomessa, vaikka läheiset ihmiset olivatkin siellä. Kaikki matkailijat taitavat olla enemmän tai vähemmän samanhenkistä porukkaa, joten uusiin ihmisiin tutustuu helposti ja taisin jossain aikaisemmassa postauksessa kirjoittaakin että ystävyyssuhteet kehittyvät reissussa nopeammin. Hostellissa on kiva olla, kun ei erikseen tarvi sopia tapaamista kenenkään kanssa, vaan seuraa on aina tarjolla. Kiitos silti myös teknologista, joka sallii avautumispuhelut toiselle puolelle maailmaa silloin kun ei halua uusille tuttavuuksille ihan kaikkea vuodattaa.

Tuossa nyt taisi olla isoimmat, mutta sitten on myös pienempiä arjen iloja

Täydellisesti kypsynyt avokado ja täydellisesti keittynyt kananmuna
{
Kun liikennevalot vaihtuu vihreäksi juuri oikealla hetkellä kun on vähän kiire
{
Puhtaat lakanat
{
Lukitsit itsesi ulos mutta huoneessa oli joku päästämässä sisälle
{
Treeni lähes tyhjällä salilla
{
Hyvä osuma Bubble shooterissa (hei jotenkin se aika pitää töissä kuluttaa)
{
Kun muistaa hyvän biisin piiitkän ajan takaa ja kuuntelee sen
{
Kun bussi tulee pysäkille juuri sillä hetkellä kuin sinäkin
{
Hyväntuoksuinen shampoo free stuff -hyllyssä
{
Kun käy kirjastossa ja löytää vapaana juuri ne kaksi kirjaa mitä oot hirveesti halunnut lukea
{
Kun on aikaa lukea niitä kirjoja
{
Kun huomaat miten luontevasti "lovely" lipsahtaa suustasi


Alussa pyysin nostamaan käden pystyyn, jos joku asia otti päähän. Varmaan aika moni ajatteli vähintään yhtä asiaa silloin. Nyt haastankin laskemaan käden alas ja miettimään vähintään kolme asiaa, jotka tekivät tästä hyvän päivän!

Halutessaan saa jättää kommentin kivoista asioista (ps. kommentit blogiin on myös edelliseen positiivisuuslistaan lisättävä asia)

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Pingviinijahdissa hiekkarannalla

Pliis kertokaa etten ole ainoa, jonka mielikuva pingviineistä kiitos piirrettyjen ja Aku Ankan on se että ne asuu igluissa, ovat ihmisen kokoisia ja laskevat huvikseen jääliukuja. Niinpä kun kaveri soitti vapaapäivän aamuna, että lähdes kattomaan pingviineitä, luulin olevani vielä unenpöpperössä. Kävi ilmi, että Perthin lähellä on saari, jolla elää pingviineitä. Olisi nukuttanut hirveästi, mutta koska en keksinyt ainuttakaan tarpeeksi hyvää tekosyytä, ei muuta kun pingviineitä bongailemaan.

Tuolla taustalla näkyy luovasti nimetty Penguin Island
Australia on maa, joka on mukava yksityisautoilijoille. Kirosin aika monennetta kertaa omaa rattipelkoani luontoystävällisyyttäni, koska matka julkisilla tuonne oli ihan puuduttavan pitkä. Taas leikittiin Suomenlinnaa pienellä lauttamatkalla. Saari ei ollut mitenkään lumoavan kaunis Rottnest Islandin jälkeen, mutta nautin siitä, että pääsin jälleen pois kaupungista. Taidan kuitenkin olla vähän maalaistyttö pohjimmiltani ja hiljaisuus tuntuu ihanalta. 


Minikokoisella saarella ei ollut mitään palveluita, eikä luonnollisesti liikennettäkään. Ainoa rakennus oli muutaman pingviinin kotina toimiva "Discovery Center", jossa pääsi myös seuraamaan pingujen ruokintaa. Itse en ole yhtään eläinrakas ihminen. Silti en tippaakaan pidä nähtävyyksistä, jossa eläinten ainoa tarkoitus on viihdyttää turisteja. Siksi en ollut kyseisestä showsta kovinkaan innoissani... Kävi kuitenkin ilmi, että kaikki keskuksessa asuvat pingviinit ovat siellä, koska niitä ei syystä tai toisesta voida vapauttaa luontoon. Ihan kuin Heinolan lintutarha siis (maailman hienoin paikka) eli ei voi olla paha. Kaikilla ruokittavilla pinguilla oli oma tarinansa. Esimerkiksi oli kaksi pingviiniä, jotka olivat kovasti pesänrakennuspuuhissa - pesään ei vaan tullut kolmatta jäsentä, koska ne olivat kummatkin miehiä. Sitten he olivat sijaishautoneet jotain hylättyä munaa ja kasvattaneet kelpo pingun siitä awww. 


Jos vierailee saarella, kannattaa kyllä pistäytyä tuossa ruokinnassa vaikka se kaikesta huolimatta vähän kiusallinen sirkus olikin. Nimittäin vaikka minikokoisella saarella kuulemma asuu noin 1200 villiä pingviiniä, niitä ei välttämättä bongaa kun eivät ole samanlaisia ihmisistä nauttivia julkkiksia kun Rottnest Islandin quokkat. Me kierrettiin pari tuntia saaren luontopolkuja, eikä nähty ainuttakaan. Sen sijaan nähtiin miljoona lokkia, voin kertoa että pelotti aika paljon että joku niistä kakkaa mun päälle. 


Saarella oli aivan jäätävä tuuli, vaikka aurinko porottikin kuumasti. Jossain vaiheessa haudattiin itsemme ihanan lämpöiseen hiekkaan, ihan normaalia :D Toivosta nähdä pingviini luonnossa oli melkein luovuttu, kun joku italiaano (OT siis tää maa on niitä täynnä, tuntuu että englantia hyödyllisempi kieli olisi italia...) vinkkasi yhteen luolaan. Siellä oli sen verran surullisen näköinen pikkukaveri, että rupesi melkein kaduttamaan koko reissu.

Vähän haastetta: etsi kuvasta pingviini
Sitten kun villit pingut oli bongattu, olikin aika ottaa taas rantapäikkärit. Oli siinä sinistä taivasta ja merta katsellessa aika kiitollinen olo, että saan olla täällä. Arjen rutiineissa se nimittäin tuppaa usein unohtumaan. Jatkuvasti paistavaa aurinkoa ja sitä, että saa olla jatkuvasti shortsit jalassa on alkanut pitää itsestäänselvyytenä. Onhan se kuitenkin siistiä, että kenkää hiertää loskan sijasta kasa hiekkaa.

Ainiin muuten jos noista kuvista ei käynyt ilmi, pingviinit olivat enemmän kissan kuin ihmisen kokoisia. Pingviineitähän tosiaan on montaa eri lajia samanlailla kun koira ei ole aina koira. Kyllähän mä sen tiesin. Tietty. Vähän pelottaa, että seuraavaksi selviää, ettei koalat kävelekään kahdella jalalla lauleskellen niinkun Vili Vilperi!

perjantai 11. joulukuuta 2015

Reissussa treenaaminen

Urheilu on kuulunut arkeeni jo useamman vuoden ajan. Treenailuja leimaa säännöllinen epäsäännöllisyys: joskus kiinnostaa enemmän ja useammin joskus vähemmän. Jotain tulee normaalisti tehtyä vähintään viikoittain vähemmän-kausienkin aikana. Mitäs sitten kun ollaan ns. lomalla? Varsinkin kun tuo "loma" kestää jopa vuoden?
Shortseissa juokseminen joulukuussa, kyllä!
Liikunta on jo pitkään ollut mulle enemmän tarve kuin pakko. Olenkin pyrkinyt harrastamaan muutakin urheilua kuin kylmän tuopin nostelua ja rantavedessä lillumista aina olosuhteiden niin salliessa kotimaan ulkopuolellakin. Nyt varsinkin kun olen asettunut tänne Perthiin, liikunta on ihan samalla tavalla osa mun arkea kuin Suomessakin. Monet saattavat ajatella että hei haloo, eikös tuo ole sellainen kerran elämässä kokemus - varmaan siellä on muutakin tekemistä. Kotona ehtii taas sitten kuluttaa lenkkipolkuja ja jumppasalin lattioita. Henkilökohtaisesti mulle ei kuitenkaan ole edes vaihtoehto laittaa treenejä  tauolle kotiinpaluuseen saakka (wait what, eihän mulla oikeestaan mitään kotia edes ole). Tässä muutama syy miksi.

Yleinen jaksaminen ja mieliala
Hei, yksi endorfiiniaddikti tunnustautuu. Olen parikin kertaa luullut että kärsin koti-ikävästä ja että tää on ihan paska maa ja saa mut huonolle tuulelle. Sitten olen lähtenyt lenkille ja huomannut että alakuloiset fiilarit olivatkin vain vieroitusoireita. Juokseminen (ja toisinaan sali) on minulle ehdottomasti ennen kaikkea henkiseltä kannalta tärkeä harrastus. Täällä on uusia duuneja, uusia ihmisiä ja jatkuvasti vieras kieli joihin sopeutua noin aluksi. Tiivistettynä hengailen jatkuvasti mukavuusalueeni ulkopuolella. Juostessa (tai muuten treenatessa mutta erityisesti juostessa) saa aivot käännettyä täysin off-asentoon. Ihan sama olenko Suomessa, Indonesiassa vai Australiassa, mutta lenkkarit jalassa olen kuin kotonani. Samoin fyysinen olotila on paljon skarpimpi silloin, kun joskus uhraa baari-illan tai telkkarin edessä löhöämisen.

Matkan jälkeen ei tarvitse aloittaa alusta
Shokeeraava pajastus: en aio matkustaa loppuelämääni, enkä edes vuotta kauempaa jos sitäkään. En ymmärrä, miksi toisessa maassa asuminen olisi joku peruste heittää romukoppaan vuosien varrella rakennettu peruskunto. Tämä ajattelutapa minulla oli myös vaihtolukukauteni aikana Wienissä, enkä jälkeenpäin kadu tippaakaan juoksupolulla tai salilla vietettyjä hetkiä. Kotiinpaluussa vieraassa maassa on lähes yhtä paljon sulateltavaa, kuin ulkomaille muuttamisessa. Se oli helpompi, kun sai edes urheiluharrastuksen osalta jatkaa siitä mihin jäi.

Paikalliseen elämään sopeutuminen
Salilla käyminen ja juokseminen ovat aina hyviä small talk-aiheita samanmielisten kanssa (tosin kanssareppureissaajista vähemmistö on). Juoksuharrastuksesta on myös ollut jonkin verran hyötyä respatyössäni, kun olen tutustunut lähialueisiin ihan toisella tapaa, kuin ehkä muuten olisin. Vaikka olisi vain parin päivän lomalla, juokseminen (tai miksei esimerkiksi pyöräily tai rullalautailu) on mielestäni erinomainen tapa tutustua uuteen kohteeseen. Nytkin olen lenkillä bongannut esimerkiksi söpön kahvilan, johon olen palannut sitten myöhemmin.

Rantakunto
...2024. Nojoo, tämä on lähinnä teoreettinen sillä tykkään myös syödä paljon mutta saapahan syödä enemmän :D Ulkonäkö noin yleisesti ottaen on yksi viimeisiä syitä itselleni treenata: en jaksaisi motivoitua siitä että joskus mulla olisi ehkä yksi mahamakkara vähemmän... En kuitenkaan halua myöskään lihota kymmentä kiloa aussivuoden aikana, kuten on peloteltu. Omalla kohdallani syön myös terveellisemmin silloin kun liikun.

Tosiaan minulla ei tällä hetkellä ole urheilun suhteen muita tavoitteita, kuin pitää kohtuullinen peruskunto. Mikä on siis huonoin tavoite ikinä, koska se on epämääräinen eikä millään tasolla kunnianhimoinen. Tiedän kuitenkin hyvän olon (sekä sisäisen että ulkoisen) olevan minulle tarpeeksi kova motivaattori estämään lössähtämisen. Tällä tavoitteella tuskin pysyn maratonkunnossa, enkä välttämättä edes puolimaratonkunnossa, joten kunnon laskeminen on väistämätöntä. Nollaa parempi on kuitenkin ihan hyvä vaihtoehto, aina ei tarvitse ajatella mustavalkoisesti kaikki tai ei mitään.

Tämä kaikki koski nyt vähän pidempää matkaa, mutta olen kyllä pakannut lenkkarit mukaan esimerkiksi viikonlopun kyläilyreissulle (tästä muuten blogin nimi: passi, hammasharja ja lenkkarit kun on laukussa kaiken muun voi unohtaa). Tärkeintä reissaamisen ja treenaamisen yhdistämisessä on omasta mielestäni tasapaino. Ei ole tarkoituksenmukaista antaa liikunnan tai sen puuttesta johtuvan huonon omatunnon rajoittaa elämää tien päällä. Erityisesti lyhyemmällä matkalla kannattaa ottaa huomioon, että esimerkiksi kävely, surffaus ja uiminen ovat myös urheilua. Jos arkena käy esimerkiksi paljon salilla, on viikko tai pari tällaista erilaista aktiivisuutta varmasti vaan piristävää. Oman kropan kuuntelu on vieraissa olosuhteissa erityisen tärkeää ja jos esimerkiksi kuumuus sellaisenaan tuntuu väsyttävältä, ei varmasti ole fiksua lähteä vetämään kunnon intervallitreeniä.

Tässäkin suhteessa me ihmiset olemme erilaisia ja kirjoitan vain miten minä asian koen. Meillä kaikilla on samat 24 tuntia ja joku ehkä haluaa käyttää reissussa minun urheiluun käyttämän ajan johonkin muuhun ja se on ihan yhtä hyvä. Kuha tekee sitä mistä tykkää (vapaavalintainen kuva kuhasta tekemässä jotain kivaa tähän).

Onko muita, jotka pakkaavat laukkuun passin, hammasharjan ja lenkkarit? Tai joku, kuka mieluummin makoilee viikon uima-altaalla ja sen jälkeen treenaa tuplateholla? Kaikki muut kommentit aiheesta tervetulleita!


keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Postikorttimaisemia ja pussielämiä: Rottnest Island

Rakas matkapäiväkirja, eilen kävin postikortissa vierailulla. Olen elämäni aikana muutamat rannat, trooppiset saaret ja näköalapaikat nähnyt. Tässä postauksessa vähän nurisinkin, että olisi kiva päästä useamminkin huokailemaan ääneen että wow. Eilisen reissun aikana en pelkästään huokaillut vaan myöskin hihkuin ääneen, kuinka upea voi paikka ollakaan! Kohteena oli Rottnest Island, joka on nimensä mukaisesti saari puolisen tunnin lauttamatkan päässä Perthistä. Sellanen astetta päheempi Suomenlinna siis. Tosin Suomenlinnan muutaman euron lippuun verrattuna meno-paluu tuonne (pyörävuokrineen, tästä lisää myöhemmin) maksaa kolminumeroisen summan aussidollareita - siis tähän hintatasoon ei vaan totu millään... Tiistaisin saa kuitenkin myös pienemmän budjetin reissaajalle sopivamman diilin, mutta itse olin aina mennyt duunista duuniin. Tällä viikolla tapahtui ihme ja mulle sattui kaikista duuneista vapaata tiistaiksi ja reissuseuraakin löytyi, jes miniloma!

Aika silmät ristissä heti aamusta siis suunta ensin kohti Fremantlen satamaa (jos "Rotto" on Perthin Suomenlinna, on "Freyo" Perthin Porvoo, sellainen söpö mesta). Ei kovin hyvin alkanut matkanteko, kun juostiin ekaan raiteelta lähtevään junaan aika randomilla ja sehän sitten jättikin puolimatkaan... Ehdittiin kuitenkin ja lauttareissun jämptisti organisoitu meininki oli aika hämmentävää kun oli tottunut kaikenlaisiin kiusallisiin aasialaisiin merikyyteihin.

Pienestä saaresta saa parhaiten kaiken irti, kun lähtee kartoittamaan sitä polkupyörällä. Olimme varanneet diilin, johon sisältyi lauttafirman pyörä, jonka sai heti satamasta mukaan. Olin kuullut, että myös paikan päältä saa vuokrattua pyöriä, jotka ovat mukavampia. Itse kuitenkin arvostin sitä, että pyörän saa heti lautasta lähdettyään eikä mene hukkaan kallisarvoista päiväretken aikaa. Eihän se pyörä varsinaisesti mikään tuliterä ollut mutta ei ollut ajajakaan niin samapa kai tuo kun eteenpäin pääsee...
Aluksi oli aika outo fiilis, kun maisemat olivat samankaltaisia kun esim Gilillä, mutta sää oli kuin Suomen kesä: täällä olen huomannut mikä ero on kosteanlämpösellä ja kuivanlämpösellä. Se sama aurinko on muuten yllättävän erilainen täällä puolella maailmaa ja se ihan tosissaan POLTTAA.
Ensimmäiseksi käytiin rannalle pötköttämään unihiekat pois ja kerämään energiaa pyöräilyrupeamaa varten. Hyvin alkanut päivä meinasi päättyä heti alkuunsa, kun rannalla kirmaillessani huomasin lasipullonpohjan (sellanen missä on terävät törröttävät reunat) noin sentin päässä jalanpohjastani. Siis pisti niin vihaksi, kun saatanan ihmiset on joskus niin helvetin välinpitämättömiä. Aussiauringon voimaa sai myös vähän testailtua, kun aamukympiltä sai vartissa komeat shortsirusketusrajat (nolot). Vesi oli harmiksi ihan liian kylmää uimiseen (kyllä, jopa tälle suomalaiselle).
Biitsipysähdyksen jälkeen kuluikin muutama tunti toinen toistaan upeammissa maisemissa pysähtyen ja kuvia räpsien (omasta mielestäni vähempikin räpsiminen olisi tosin riittänyt...). Rottnest Islandilla ei tosiaan ole ollenkaan yksityisautoja, joten suurin uhka liikenteessä on muut turistit, varsinkin sinne tänne poukkoilevat lapset. Maasto on jonkin verran mäkinen, joten onneksi tuo päivä ei ollut ihan törkeän kuuma niin jaksoi polkea. Mutta siis ne maisemat, antaa kuvien puhua puolestaan vaikka niistäkään ei ehkä ihan täysin välity kuinka upeaa tuolla oli. Vesi oli kirkkainta mitä oon ikinä nähnyt ja se lainehti niin monissa turkoosin ja sinisen väreissä.



Rottnest Island on tunnettu paitsi maisemista, myös tuollaisista pikkukavereista. Quokka (wikipediasta selvisi että suomeksi lyhythäntäkenguru) on tuollainen omalaatuinen pussieläin, eikä niitä käsittääkseni elä villinä missään muualla kuin tuolla. Ne oli kyllä hämmentäviä otuksia: näyttivät kanin ja rotan risteytykseltä, mutta hyppivät pystyasennossa kuin minikengurut. Raukat taisi olla vähän väsyneitä kaikkeen julkisuuteen, koska vaikka muuten ne olivat superkesyjä, oli melkein mahdotonta saada niitä kunnon kuvaan. Kaveri yritti varmaan puoli tuntia ottaa selfietä quokkan kanssa (...) tuloksetta :D Pari kertaa tuli kyllä uudelleen saatanan ihmiset helvetti -fiilis, kun jotkut selkeästi kohtelivat eläimiä kuin pehmoleluja ja räpsivät kuvia työntämällä kameran niihin kiinni. Itse viihdyin paremmin pienen etäisyyden päässä.
Jossain vaiheessa pidettiin vielä toinen rantamötkönmyy-hetki. Vähän seikkailemalla löytyi kivien keskeltä ihan privaatti laguuni. Parit sydämentykytykset koettiin kun kaveri sanoi nähneensä käärmeen ja sitten piti kiipeillä melkein pystysuoraa seinää ettei tarvinnut kävellä polkua takaisin. Jossain vaiheessa ajattelin, että ympäristössä on jotain aika omituista, mikä häiritsee. Sitten tajusin, että se oli hiljaisuus. Paitsi että asun kaupungin keskustassa, asun myös hostellissa, joten tuota ääntä en ollut kuullut pitkään aikaan. Vaikka saari vetää paljon turisteja, monin paikoin ei näkynyt ketään muita ihmisiä kun kaikki olivat pyörineen levittäynyneet ympäriinsä.

Yksi seikkailu koettiin vielä paluumatkalla. Lautassa tuli kuulutus, että ensimmäinen pysäkki on Fremantle ja sitä seuraava Perth-jotain-jotain. Yksi meidän seurueesta sai kuningasidean, että pysytään vaan kyydissä Perthiin asti, niin on lyhyempi matka kotiin (lautta on siis kalliimpi Perthistä kuin Freyosta, breaking the law). Luonnollisesti kukaan ei ollut kunnolla kuullut mitä kuulutuksessa sanottiin, mutta Perth mainittu. Eikä sekään että yhtä muuta ihmistä lukuunottamatta kaikki jäivät Fremantlessa pois soittanut mitään hälytyskelloja. Kävikin sitten ilmi että Perth-jotain-jotain ei ollut lähelläkään Perthiä, vaan keskellä isoa teollisuussatamaa. Hups. Voin kertoa että tuossa vaiheessa oli aika kova väsymys, nälkä ja kun aurinko ei enää paistanut tuli myös tosi kylmä, mutta silti vähän nauratti meidän kaikkien tyhmyys. Karttasovellus kertoi, että lähimmälle juna-asemalle olisi 4 km matkaa. Noissa olosuhteissa se  olisi yhtä hyvin voinut olla 40... Eipä kuitenkaan ollut oikein muutakaan vaihtoehtoa, kun pistää jalkaa toisen eteen (backpacker EI soita taksia). Ehdittiin kävellä varmaan vartin verran, kun auto pysähtyi ja kuskina ollut karu satamatyöläinen avasi ikkunan ja ihmetteli että wadap. Miehen nimi oli Chris, hän oli kiiwi ja asunut Perthissä 12 vuotta. Hän kertoi, että satamassa kaikki työläiset ovat kiiwejä, koska aussit ovat liian laiskoja tekemään kunnon töitä. Chris heitti meidät juna-asemalle ja toivotti hyvät illanjatkot. Osoitus siitä, että täällä arkipäivän hyvät teot ovat vähän eri luokkaa kuin Suomessa. Jos joku olisi tehnyt saman Suomessa, siitä olisi ensin kirjoitettu facepäivitys, joka keräisi miljoona tykkäystä ja jakoa ja sitten Chrisiä oltaisiin haastateltu Ilta-Sanomiin ja hän olisi saanut mitalin presidentiltä.

Päivästä jäi käteen paitsi iso kasa kuvia ja törkeä väsymys, myös upeat aurinkolasirusketusrajat, classic. Vielä tänäänkin on ollut kova väsy kaikesta pyöräilystä ja auringosta, mutta oli kyllä sen arvoista. Jos siis joku joskus on lähelläkään Perthiä, älkää missään nimessä jääkö tylsään kaupunkiin vaan lähtekää tänne!

perjantai 4. joulukuuta 2015

Uusi alku Australiassa

Ensimmäinen kysymys, kun aloitetaan small talk uuden tuttavuuden kanssa on usein "kuinka kauan olet ollut Australiassa". Viime aikoina olen joutunut ihan tosissaan miettimään vastausta, ajantaju on kadonnut. Samalla tuntuu, että olisin ollut täällä ikuisuuden, samalla että olisin vasta eilen saapunut. Alunperin ajatukseni oli heti Perthiin lokakuun lopulla saavuttuani löytää farmityötä ja hoitaa se pois alta. Jos siis tekee töitä jossain keskellä-ei-mitään esim. keräämässä omenoita tai pakkaamassa banaaneja saa oikeuden toisen vuoden viisumiin. Tällä hetkellä suunnitelmissani ei tosin ole viettää toista vuotta tien päällä putkeen. Tuon viisumin voi kuitenkin hyödyntää myös myöhemmin, joten haluan pitää kaikki ovet avoinna tulevaisuutta ajatellen. Mutta niin, olin jotenkin aika naiivisti kuvitellut, että farmityöntekijöitä ollaan etsimässä jo suunnilleen lentokentältä lähtien. En luonnollisesti todellakaan ollut perillä mistään satokausista ja viljelyalueista. Tietenkin jossain Länsi-Australiassa on aina farmitöitä tarjolla, mutta muutaman päivän aikana minulle selvisi että tämä ei ole paras aika etsiä noita hommia tältä alueelta ja ehkä parempi katsoa jotain muuta työtä.

Plan B oli sitten etsiä hostellityötä majoitusta vastaan. Tämä sopi nykyiseen tilanteeseeni, koska olin Suomen kesän aikana kerännyt sen verran säästöjä, että en tarvinnut niin välttämättömästi rahaa. Hostellityö näyttäsi myös CV:ssä kivalta myöhempää työnhakua ajatellen. Laittelin muutamia hakemuksia Gumtree- ja HelpX-sivustoilla, ja pian minulla olikin jo kolme paikkaa. Valitsin tämän hostellin, koska työ olisi pelkkää respaa ilman siivousta ja lähellä Perthin keskustaa. Minulla kävi paikan löytymisen suhteen hyvä tuuri, sillä selasin nettiä juuri kun ilmoitus pamahti online ja taisin olla ensimmäinen kyselijä CV:ni kanssa. Ilmoitin hyvin vaatimattomasti, että jos luulette löytävänne jonkun paremman, voitte pähkäillä rauhassa mutta minulla ei ole aikaa odottaa vastausta kuin maksimissaan vuorokausi. Puolen tunnin sisällä tulikin soitto että tervetuloa. Näin jälkikäteen ajateltuna minulla kävi ihan uskomaton tuuri. Koska reppureissaajia on niin paljon liikkeellä, meitä on yritysten puolesta vähän turhan helppo kusettaa ja kohdella muuten vain huonosti: jos yksi ei enää jaksa aina on kolme uutta tulossa tilalle. Olin siis varautunut työskentelmään vuorokauden ympäri ja samaan vastineeksi jonkun torakansyömän sängyn. Täällä minua on kohdeltu kuitenkin erinomaisesti: tunnit ja työnkuva ovat olleet täsmälleen sitä mitä on sovittu ja pidän työstä ihan älyttömästi. Hostelli on juuri rempattu, siisti ja ennen kaikkea kodikas. Teen neljä kertaa viikossa iltavuoroa 17-23 ja tuosta jos laskee tuntipalkan se on varmaa jotain 5 euroa :D MUTTA mulle tosiaan kuuluu vaan respan hommat, joita täällä pienessä hostellissa ei koskaan riitä kiireeksi asti, joten teen tuosta ajasta oikeasti töitä normaalisti 1-2 tuntia. Loppuajan katselen telkkaria, hengailen kavereiden kanssa, surffailen netissä, kokkailen... Mitä nyt tekisin silloinkin jos en olisi töissä. Ainut vaan että luonnollisesti en voi työiltoina lähteä minnekään, mutta kolme vapaata ilta viikossa on riittänyt siihen ihan hyvin. Sosiaalinen elämä kun on suurimmaksi osaksi hostellilla joka tapauksessa.
Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi ottaa päähän liika vapaa-aika. Tai vapaa-aika on tietty kivaa, mutta jotenkin kun ei ole tarpeeksi töitä vastapainona, ei siitä osaa samalla tavalla nauttia. Raha oli tietty myös enemmän tai vähemmän ongelma: vaikka säästöjä olikin, ei ollut kivaa katsoa kun reissaamiseen tarkoitetut varat hupenivat arkielämän kuluihin. Niinpä päätin hankkia lisäksi toisen työn. Tässä kohtaa olin taas vähän typerä, ja ajattelin että mun kokemuksella voisin kävellä mihin tahansa ravitsemusalan puljuun ja ilmottaa aloittavani työt huomenna. Juuh ei ihan. Mun työnhaku kesti muutaman viikon. Tähän oli tosin syynä sekä laiskuus, nirsous, että rajoitus tuntien kanssa, koska en missään nimessä aikonut enkä aio luopua kivasta hostelliduunistani. Aivan varmasti jos olisi ollut valmis tekemään mitä vaan duunia ja ollut ahkerampi hakemisen suhteen, olisi jotain löytynyt parissa päivässä. En missään vaiheessa esim. lähtenyt CV:n kanssa kiertelemään, vaan vastailin Gumtree-sivuston ilmoituksiin. Niissäkin olin erittäin valikoiva, esimerkiksi yhteen lupaavaan paikkaan en hakenut koska en pitänyt sävystä, jolla ilmoitus oli kirjoitettu. Hain pääasiassa pelkästään kahvilatöitä ja kahviloissa usein pitää olla myös baristataitoinen (en ole). Hakemuksia lähetin muutaman viikon aikana ehkä kymmenkunta, sain pari haastattelua ja juhuu, yhden työpaikan. Lisäksi sain facebookin backpacker-ryhmän kautta keikkaluontoista työtä lasten lelujen (sellainen pallo, missä on kuminauha ja se kiinnitetään käteen eli bumerangi-pallo) myyjänä/promoottorina. Tuo oli kyllä ihan hauskaa hommaa, kun sain käydä erilaisissa tapahtumissa leikkimässä palloilla aika hyvällä tuntipalkalla, mutta ei sellaista mitä jaksaisin pidemmän päälle.

Varsinkin kun työkuviot on selvinnyt, olen aika hyvin kotiutunut tähän tylsähköön kaupunkiin. Perth on tosiaan Länsi-Australian (about varmaan vähintään Länsi-Euroopan kokoinen osavaltio) suurin kaupunki, jossa on 1,5 miljoonaa asukasta. Nämä asukkaat ovat kuitenkin hajaantuneet hyyyvin laajalle alueelle lähiöihin ja mitään miljoonakaupungin fiilistä täältä on turha odottaa. Keskustassa on kaksi pääkatua, sitten on yksi iso puisto ja rantabulevardi ja koko kaupunki on siinä. Olen kuitenkin ihastunut Perthin chilliin meininkiin. Kotikulmat alkaa olla aika tutut, on vakkarijuoksulenkki ja sali ja tiedän millä junalla pääsee rannalle. Nyt kun mulla on nämä kaksi työtä varmaan viihdyn täällä nyt pari kuukautta. Sitten kuka tietää!

Se tunne, kun kaikki on mahdollista.


Miten minulla on varaa matkustaa?

Kerran lehdessä oli juttu perheestä, joka kiersi vuoden maailmaa. Juttu keräsi jonkin verran katkeria kommentteja, että kyllähän se olisi kiva nähdä maailmaa, jos olisi siihen varaa. Samoin yksi tuttavani kommentoi Australiassa elämistäni, että kelpais kyllä hänellekin. Ei siis Ausseihin muutto, vaan että olisi niin paljon rahaa. Olenko siis ökyrikas, kun minulla on varaa matkustaa?

Heti alkuun voin paljastaa, etten ole koskaan voittanut lotossa, eikä minulla ole hyvää haltiakummia taikomassa matkakassaa aina kun reissukuume iskee. Voin myös paljastaa, ettei vastavalmistuneen restonomin palkka mitenkään päätä huimaa. Päinvastoin, joinakin kuukausina tuloni ovat olleet nippanappa köyhyysrajan yläpuolella. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: kun kuluttaa vähemmän kuin tienaa, säästää rahaa. Toisin sanoen silloin kun ei tienaa paljon, pitää kuluttaa vähemmän. Tässä pari pointtia, joiden ansiosta minulla on varaa matkustaa.

Turhien ostosten minimointi
Jos olet kotonasi, katsele ympärillesi. Näetkö montakin tuoksukynttilää, puutarhatonttua tai joulukoristetta, joita ilman voisit elää? Ajattele sitten häkkivarastoasi tai sitä täyteen ahdettua romukaappia eteisessä. Kuinka paljon tavaraa, jota ilman voisit elää siellä on? Oletko koskaan miettinyt, mikä tuon tavaravuoren rahallinen arvo on? Itselläni on koko ajan ollut enemmän tai vähemmän tunne, etten tule asumaan samassa paikassa kovinkaan kauaa. En kiellä, etteikö kaupoilla tulisi koskaan mielitekoja kauniita, muuten vain hauskoja tai hyödyllisiäkin tavaroita kohtaan. Kuitenkin takaraivossa on ajatus, että kaikki krääsä mitä kotiini kannan, on jossain vaiheessa pakattava laatikoihin. Kotini Suomessa ei ollut mitenkään hirveän askeettinen, mutta voin sanoa että omistamani turhan tavaran määrä on aika minimi. Eli mietipä uudestaan, tarvitsetko tosiaan sitä sähkökäyttöistä appelsiinimehupuristinta, hattarakonetta tai sadatta muumimukia.

Reissaajalta näyttäminen myös silloin kun ei ole reissussa
Tämä kohta menee aika pitkälti samaan kategoriaan edellisen kanssa: kaiken turhan minimointi. Minulla ei koskaan ole ollut ripsien- tai hiustenpidennyksiä, en ole valkaissut hampaitani, käynyt suihkurusketuksessa tai solariumissa, en muotoilemassa kulmia tai laitattamassa kynsiä. Kampaajalla käyn muutaman kuukauden välin tasoittamassa latvat, en värjää hiuksiani. Uusia vaatteita ostan suhteellisen harvoin ja silloinkin usein kirpputoreilta tai alennusmyynneistä. Pyrin myös ostamaan ajattomia vaatekappaleita, jotka sopivat keskenään yhteen. En voisi koskaan kuvitellakaan ostavani luksuslaukkua, jonka hinnalla saisi useammat lennot. Kosmetiikkaa omistan oikeastaan välttämättömän määrän, ei ole monia erihajuisia vartalovoiteita tai luomivärisettejä. Toisaalta en myöskään koskaan ole ollut mitenkään erityisen tyttömäinen tyttö, joten tuskin käyttäisin edellämainittuihin hirveästi rahaa vaikka en matkustamiseen säästäisikään. (Tämä kaikki näkyy kyllä sitten päälle päin heh heh, onpahan sitten luomurusketus ja auringonvaalentamat hiukset)

Harrastukset
Yksi asia, josta en mielelläni tingi, on urheiluun käytettävä raha. Kuten täältä blogista on käynyt ilmi, harrastan pääasiassa juoksemista. Olen kuullut sanottavan, että juokseminen on ilmainen harrastus. Siitä olen kyllä todella eri mieltä. Uusiin lenkkareihin käytän silmiä räpäyttämättä summan, jolla saisi helposti lennot johonkin Eurooppaan. Jos vaatteita ostan järkevästi, treenikuteiden suhteen en ole ihan niin järkevä heh. Olen maksanut kymmeniä euroja siitä, että pääsen kärsimään juoksutapahtumissa. Kuitenkin moneen muuhun harrastukseen verrattuna selviän kohtuullisen edullisesti. Kuntosalijäsenyys on mulle myös tärkeä asia, mutta olen kytännyt Grouponista hyviä diilejä ja varsinkin pitänyt huolta etten joudu maksamaan jäsenyydestä silloin, kun en esimerkiksi matkan takia pääse salilla käymään. Silloin kun hyviä diilejä ei ole ollut saatavilla, en ole edes vilkaissut kalliiden kuntokeskuksien suuntaan, vaan nostellut painoja äijien kanssa vähän kämäsimmillä saleilla.


Fiksusti ruokaostoksilla
Nimenomaan fiksusti: ruoka on sellainen asia, josta mielestäni ei urheilun ohella kannata järjettömästi pihistellä. Terveys on nimittäin tärkein asia, mihin voi rahansa käyttää (jep, jos voi huonosti ei siitä matkailustakaan iloa ole). Itse en koskaan suostuisi elämään makaroonilla ja jauhelihalla, vaikka se halvaksi tulisikin. Terveellisesti on kuitenkin mahdollista syödä pienelläkin budjetilla. Selvää säästöä tulee hävikin minimoinnista: itse heitän todella harvoin ruokaa roskiin. Toisin sanoen kannattaa suunnitella hyvin etukäteen ja pitää huolta, että kaikki jämät jääkaapista tulevat hyödynnetyksi. Suosin kauden vihanneksia, pakastevihanneksia ja syön paljon keittoja. Erilaiset pavut, linssit, kananmunat sekä soijarouhe ovat paitsi edullisia, myös helppokäyttöisiä ja eettisiä proteiininlähteitä.


Joka päivä töitä teen
Edellisissä on lähinnä siitä rahan säästämisestä, mutta tosiaan toinen keino on lisätä tuloja jos siihen vain on mahdollisuus. Olen suurimman osan elämästäni tehnyt töitä, joihin kuuluu myös viikonloppuvuoroja. Kun on tarjottu sitä kymmenettä viikonloppua putkeen, en ole kieltäytynyt vaikka missaisin miten hyvät bileet: aika monet olen missannutkin. Tietysti riippuu ihan ihmisestä, miten paljon jaksaa tehdä töitä, mutta itse harvemmin olen kieltäytynyt myöskään esimerkiksi tuplavuoroista tai pitkistä työputkista. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei ole matkan arvoista polttaa itseään loppuun. Henkilökohtaisesti olen jaksanut pitkät päivät ja ja viikot sillä, että tiedän työnteolla olevan joku viimeinen päivämäärä. Lisäksi tiedostan olleeni onnellisessa asemassa, että niitä töitä on ylipäätään ollut tarjolla.

Vaikka näillä vinkeillä saa toki paljon säästettyä, aika suuri matkustamisen mahdollistava tekijä on luonnollisesti lapsettomuus ja asuntolainattamuus, jolloin voin täysin itsekkäästi päättää mihin laitan vähät varani. En omista autoa enkä lemmikkejä.

Kaiken kaikkiaan: elämä on valintoja. Ihmisten pitäisi tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Minä valitsen matkustelun, mutta jollekin muulle se hattarakone, luksuslaukku tai ratsastusharrastus on tärkeämpi.

Oli tarkoitus kirjoittaa myös matkan varaamisesta ja rahan käytöstä reissun päällä, mutta siitä tuleekin näköjään oma postauksensa.

Onko muita, joilla ei ole Roope Ankan lailla rahaa mutta matkustavat silti? Mielellään saa jakaa myös omia vinkkejä tai kokemuksia liittyen matkakassan keräämiseen!

Kuvat jotain random reissuotoksia

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Auringonlaskuhumala: Kuta ja Sanur

Gilien jälkeen suuntasin takaisin Balille. Viihdyin tuolla paratiisisaarella erinomaisesti, mutta halusin nähdä muitakin paikkoja rajallisten päivieni aikana. Päädyin Sanuriin, koska se oli sopivasti puolimatkassa lentokentälle. Näin jälkiviisaana olisi kannattanut viettää tuo yksi jäljellä oleva yö Lombokilla tai esimerkiksi Gili Airilla. Sanuria kuvailtiin netissä mukavaksi perhekohteeksi, ja sitä se olikin. Boring! (Myös jälkiviisaana voisi ihmetellä miksi ihmeessä olen mennyt lähellekään mitään, mitä voi kuvailla sanalla lapsiystävällinen) Positiivista oli kuitenkin, että tunnelma oli rento, eikä katukuva ollut niin pahasti täynnä kaupusteljoita ja muuta rasittavaa.

Kuulin just yksi päivä työkaverilta, että Balin parhaat paikat on pohjoisosissa. Näin olin itsekin käsittänyt, mutta mun reissuaikataulu ei antanut myöten lähteä sinne asti. Eli jos tätä lukee joku, kuka etsii matkavinkkejä Balille tästä blogista selviää ainakin, mihin ei kannata mennä äksdee. (Oli kyl huikeeta joka tapauksessa!)

Sanurissa oli pitkä rantabulevardi, jossa oli kieltämättä ihanaa käydä lenkillä (ei tarvinnut juosta hiekassa eikä liikenteen keskellä). Rannassa oli vieri vieressä toistaan komeampia resortteja, joten en tainnut olla ihan tämän paikan kohderyhmää. Oikeastaan mitään muuta kuin ranta koko mestassa ei näyttänyt olevan. Illalla koetin etsiä yömarkkinoita, mutta karttasovellukseni taisi olla sen ainoan kerran väärässä ja päädyin vaan kävelemään vilkkaan autotien ei niin vilkasta ja pimeää reunaa myöten. Yksin. Oli muuten eka kerta koko reissun aikana kun oikeasti vähän pelotti, varsinkin kun hullu koira lähti perään hetkeksi. Olisin kyllä saanut seuraa yhdestä pelokkaasta saksalaistytöstä, mutta joskus vaan pitää olla hetki ihan omassa seurassa. Kävi kyllä sääliksi sitä tyyppiä, hän kun oli ensimmäistä kertaa Aasiassa ja silmät pyöreinä ihmetteli, miten on shokissa siitä miten taksikuski kurvailee ja siitä ettei lähiravintolasta saa makaronia. Aww. Kyseinen ilta oli muuten mun synttärit ja onnittelin itseäni ostamalla jäätelön. (Onneksi mun elämä ei nyt oikeesti oo ihan noin ankeeta, synttäreitä oltiin juhlistettu asiaankuuluvammin jo Gileillä ja siinä muuten myös syy miksi olin epäsosiaalisella tuulella haha). Ei iskenyt ikäkriisiä edes, lähinnä mietin kuinka siistiä on että vuosi sitten en todellakaan osannut arvata missä tulen vuoden vanhemmaksi, samoin on suuri arvoitus missä täytän 25 ensi vuonna. Hih.

Sitten olikin aika suunnata Kutalle viimeiseksi yöksi ennen lentoa Australiaan. Taksimatka oli aika kiusallinen kun kuski kysyi, että mikä mussa on vikana kun mulla vielä 24-vuotiaana ei ole lapsia... Kuta olikin sitten karsea paikka, vaikka majoitun siitä vähän kauempana lentokentän vieressä. Rantakadut olivat ihan täynnä länkkäriruokaa ylihintaan myyviä ravintoloita ja aggressiivisia krääsäkauppiaita. Henkilökohtaisesti en ymmärrä, miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti viettää yhtä yötä pidempään siellä, mutta jokaisella tietysti makunsa. Auringonlaskut olivat toki täälläkin hienoja. Vietinkin viimeisen iltani tuolla mantereella ihan lentokentän kupeessa olevalla rannalla katsellen kun lentokoneet laskeutui mustina varjoina aurinkoa vasten, se oli ihan mukavaa. Kun takana oli kuukauden verran Aasia-elämää olin kuitenkin jo ihan valmis siirtymään eteenpäin. Odotin arkea. Odotin sitä, että lautaselle saa jotain muutakin kuin riisiä tai nuudeleita ja sitä että kadulla saa kävellä ihan rauhassa ja etenkin sitä että asiat hoituu ilman hirveetä sähläystä.

Ja hahaa, jos klikkasit otsikkoa siinä toivossa että täältä löytyisi hauskoja kännistooreja niin väärin! Otsikko tulee siitä, että Aasiareissun vikoina päivinä fiilis oli vähän sama kun bileiden jälkeen pikkutunneilla: takana on paljon hauskoja hetkiä, mutta jossain vaiheessa on yksinkertaisesti aika mennä nukkumaan. Siis tässä tapauksessa vaihtaa auringonlaskujen tuijottaminen työntekoon.

Nyt reilun kuukauden täällä Ausseissa viettäneenä on melkein ikävä kaikkea sitä hirveetä sähläystä. Seuraavassa postauksessa pääsenkin sitten jo kertomaan miten elämä täällä kenguruiden maassa on lähtenyt rullaamaan!



lauantai 28. marraskuuta 2015

Picture or it did not happen?

Tämä teksti on itse asiassa ollut luonnokset kansiossa jo  puolisen vuotta (!). Nyt kun aihe some-todellisuus vs. oikea todellisuus on ollut ajankohtainen Essena O'Neillin saaman julkisuuden vuoksi, on juuri oikea hetki vihdoin julkaista se.

Picture first! Nyt yhtäri! Oota älä syö vielä mä kuvaan vielä!

Jokaisessa porukassa on se yksi (vähintään!) tyyppi. Lyhyet kävelymatkat reissun päällä paikasta A paikkaan B kestää ikuisuuden, koska matkan varrella on niin paljon kuvattavaa. Yhteisistä illanvietoista suuri osa menee siihen, että asetellaan porukkaa ja vaihdellaan kuvakulmia. Sitten katsellaan kuvia ja valikoidaan parhaiten julkaistavaksi kelpaavia. Asetellaan filttereitä ja kytätään tykkäyksiä. Tällaisesta ajanvietosta näkyy kyllä muulle maailmalle kuvia, mutta jääkö kuitenkaan ihan oikeita muistoja?

Kuten olette huomanneet, tästä blogista on turha odottaa mitään kovin henkeäsalpaavia kuvia. Olen tosi huono kuvaamaan, lauseen kaikissa merkityksissä. En ole pariin vuoteen edes omistanut kameraa ja kuvauskalustona toimii iphone 5. En osaa ottaa kivoja kuvia. En tajua mitään valaistuksista tai asetteluista, eikä minulla ole esteettistä silmää. Olen myös todella laiska kaivamaan edes puhelinta esiin. Ja varsinkin yleisellä paikalla jostain syystä jopa nolottaa? Toisin sanoen olen se tylsä tyyppi, joka haluaisi ennemmin kuulla kaverin hauskan jutun loppuun kuin kuvailla.

Olen viime aikoina pohtinut, miten paljon sosiaalinen media vaikuttaa nykyään matkailukäyttäytymiseen. Kun kaikki pitää ikuistaa ja jakaa muille, käykö lopulta niin että matka tulee elettyä linssin läpi? Omasta mielestäni matkailussa on suurimmaksi osaksi muutakin kuin visuaalinen puoli. Esimerkiksi Bangkokin kaltaista paikkaa on lähes mahdotonta ikuistaa kuviin, koska se on mielipuolinen yhdistelmä ääniä, hajuja ja kaikkea mikä vilisee katukuvassa. Jos keskittyy liikaa ikuistamaan kameraan sen tietyn asian, voi itse asiassa missata paljon siitä mitä ympärillä tapahtuu. Itse mieluummin keskityn nauttimaan kokonaisuudesta, elämään hetkessä ja tallentamaan matkat muistoiksi päähäni.

En kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi melko aktiivinen instagramin käyttäjä. Huomaan myös ajattelevani joskus, että ajatteleekohan kaikki nyt että makaan hostellilla peiton alla, kun ei kerta ole mitään kuvia päivitettäväksi monta kertaa päivässä. Olen myös pannut merkille, miten yksin matkustaessa sosiaalisen median vaikutus korostuu. Kun ei vieressä välttämättä ole ketään, kenen kanssa jakaa hienot kokemukset, on mukavaa saada jakaa kokemukset niiden läheisten kanssa ketkä ovat jossain muualla. Eiks se juuri ole alun perin ollut sosiaalisen median idea?

Minusta on myös hauska selailla kuvia jälkikäteen. Vaikka kuinka yrittäisi painaa hetkiä mieleen, pääkopan kovalevy on aika rajallinen. On ihan parasta selailla kuvia esimerkiksi viiden vuoden takaa ja muistella hetkiä, jotka ilman kuvia olisivat jo unohtuneet. Yleensä nämä kuvat ovat kuitenkin sellaisia, joita ei alunperin ole tarkoitettu julkaistavaksi. Kuten yleisessä keskustelussa on tullut ilmi, instagram-kuva ei välttämättä aina kuvaa sitä hetkeä josta se on otettu. Voin myöntää itsekin sortuneeni postaamaan kuvia, joiden hashtagit on ollut aika kaukana sen hetkisestä aidosta fiiliksistä.

Tässä vielä pari esimerkkiä muistoista, joista ei ole kuvia mutta silti ne ovat arvokkaita, nämä ovat siis sellaisia, jotka randomisti tulivat ekana mieleen vaikka lista on loputon:
  • Asuin Saksan pohjoisrannikolla kesällä 2011. Kerran päädyimme työkavereiden kanssa slovakialaiseen baariin. Kävi ilmi, että slovakeille vodkakola on yhtä kuin shotti vodkaa ja kulaus kolaa päälle. Lauloimme saksalaisia kansantanhuja ja puhuimme sopivasti sekoittaen suomea, slovakkia ja saksaa.
  • Jouluna 2012 olin taas Saksassa töissä. Pomoni antoi minulle lahjakortin kylpylään, jossa sitten sattui olemaan val-ta-va saunaosasto, trooppisissa fiilareissa erilaisia saunoja joiden välissä sai kuljeskella. Se nyt vaan sattui olemaan sekasaunaosasto. Jossa oltiin siis alasti. Siellä oli myös uima-allas, jossa sai käydä naku-uinnilla. Siis sanoinko jo että sekä miehet että naiset sekaisin ja alasti. Alkuun oli kiusallista mutta sitten tottui.
  • Kun olin vaihdossa Wienissä keväällä 2013, minut kutsuttiin ainoana vaihto-oppilaana luokkakaverini syntymäpäiville. Kokemus oli mukava mutta kiusallinen, sillä saksantaitoni ei ollut sillä tasolla että olisin pysynyt itävallan aksentissa mukana ollenkaan. Koko illan pitelin oluttani, hymyilin ja nyökkäilin kun ei oikeasti ollut mitään hajua mistä ihmiset puhuivat .
  • Söin yhden elämäni parhaista pizzoista yllättävässä paikassa: Indonesiassa. Harmi vaan että sain sen kun kaikki muut seurueen jäsenet olivat syöneet omansa.
Ja sitten on lukemattomia, mitkä ei syystä tai toisesta ole millään tavalla julkaisukelpoisia. Eipä mulla tässä postauksessa tainnut muuta pointtia olla, kuin että kannattaa joskus miettiä haluaako elää tai matkustaa hetkessä vai omassa instagram feedissään.

Luonnollisesti tässä postauksessa ei ole ainuttakaan kuvaa :)

Tunnustaako joku matkustavansa ns. linssin läpi? Onko joku, kenen mielestä matka ei ole matka, jos siitä ei jää muistikortille neljänumeroista määrää kuvia? Muita ajatuksia aiheesta?